Historia

Saippuan keksimistä pidetään sattuma. Eläimiä uhrattiin ja poltettiin nuotiolla. Eläinten rasvat sekoittuivat tuhkaan ja reagoivat tuhkan sisältämän kaliumkarbonaatin kanssa, ja kas, syntyi jonkinlaista saippuaa. Jo 4500 vuotta sitten Kaksoisvirtainmaassa käytettiin saippuaa villan pesuun. Myös Egyptissä tunnettiin saippuan valmistus 1200 vuotta eaa. Niilin jokilaaksossa oli luonnon soodaa, natriumkarbonaattia, jota voitiin käyttää rasvojen saippuoitumiseen. Saadut saippuat olivat pehmeämpiä ja vetisempiä kuin meille tutut saippuat. Egyptistä saippuan valmistus levisi Etelä-Eurooppaan.

Vuonna 200 saippua oli yleisesti tunnettu. Tällöin sitä luultavasti ensi kertaa käytettiin niin kehon kuin vaatteidenkin pesuun, siis nimenomaan pesuaineena. Aiemmin sitä pidettiin tuotteena, jolla uskottiin olevan parantavia vaikutuksia, tai hiusvärinä ja -rasvana. Roomalaiset olivat hoitaneet saippualla haavoja.

Keskiajalla saippuaa valmistettiin eteenkin Ranskassa ja Italiassa. Espanjan, Ranskan ja Italian rannikolla kasvavasta Salsoda soda -nimisestä kasvista saatiin tarvittavaa emästä polttamalla se tuhkaksi. Sen tuhka tunnettiin nimellä barilla ja siitä saatiin natriumkarbonaattia eli soodaa. Etelä-Ranskan satamakaupunki Marseilles oli saippuanvalmistuspaikkakunta jo 600-luvulla. Marseilles-saippua on nykyisinkin tunnettu tuotemerkki. Mutta vielä 1500-luvulla saippua oli ylellisyystuote, eikä se ollut kaikkien saatavilla.

1600-luvulla alkoi Euroopassa saippuateollisuus. Saippuan keittäminen oli nykyvinkkelistä katsottuna lähinnä käsityötä eikä niinkään teollisuutta. Saippuaa keitettiin isoissa kattiloissa esimerkiksi "vanhan sadon" oliiviöljystä ja barillatuhkasta. Saippuaa valmistettiin myös kotona teurasjätteistä. 1700-luvulla lopulla saippuan valmistus pääsi kehittymään, kun yleensäkin teollisuus kehittyi ja kemian tietämys lisääntyi. Alkanut tekstiiliteollisuus tarvitsi runsaasti kemikaaleja, happoja ja emäksiä, valkaisu- ja väriaineita. Puita ei voitu enää polttaa kaliumkarbonaatin saamiseksi niin paljon kuin emästä tarvittiin, sillä Euroopan metsät olivat merkittävästi vähentyneet.

1775 Ranskan valtio lupasi huomattavan rahapalkinnon sille, joka esittää ruokasuolaan perustuvan, taloudellisesti kannattavan menetelmän valmistaa emästä. 1790 Leblanc voitti kilpailun. Prosessiin tarvittiin ruokasuolan lisäksi rikkihappoa, kalkkikiveä ja hiiltä. Tuloksena saatiin haluttua emästä, natriumkarbonaattia ja sivutuotteena suolahappoa. Natriumkarbonaattiliuosta voitiin käsitellä poltetulla kalkilla, jolloin saatiin natriumhydroksidiliuos. Ranskan suuri vallankumous pysäytti kuitenkin soodatehtaan tuotannon, ja sodat estivät luonnon soodan saamisen Espanjasta. Saippuan valmistui tyrehtyi joksikin ajaksi. Leblancin soodan valmistusmenetelmä levisi Englantiin.

Vasta 1824 soodan tuotanto pääsi kunnolla käyntiin, kun suolavero poistettiin. Saippuankeittäjät ottivat uuden synteettisen soodan hitaasti käyttöönsä, sillä se poikkesi tutusta luonnonsoodasta. Synteettinen sooda oli vahvempaa, joten saippuankeittäjät joutuivat uudelleen etsimään oikeat rasva- ja emäsmäärät. Rasvan saippuoitumiseen tarvittavan emäksen määrä täytyy määrittää kokeellisesti, sillä rasvan rasvahappokoostumus vaihtelee. Chevreul oli vuonna 1813 selvittänyt rasvan rakenteen ja saippuan muodostumisen.

1800-luvun loppupuolella saippuateollisuus kasvoi runsaasti. Rasvana käytetystä talista tuli pula. Rasvoina alettiin käyttää öljy- ja kookospalmun kiinteitä rasvoja, joita saatiin siirtomaista. Myöhemmin opittiin kovettamaan nestemäisiä öljyjä, näin saatiin useita rasvalaatuja käyttöön. Rasvoista opittiin erottamaan glyseroli pois. Saippuan valmistukseen voitiin siis käyttää vapaita rasvahappoja. Tällöin vapaat rasvahapot voitiin neutraloida natrium- ja kaliumkarbonaateilla natriumhydroksidin sijaan. Karbonaattien käyttö oli edullisempaa kuin natriumhydroksidin, joten tällä muutoksella oli taloudellinen merkitys. Vapaiden rasvahappojen käyttö saippuan valmistuksessa muutti myös valmistusmenetelmää. Usean tunnin keittämisestä voitiin luopua. Riitti, että rasvaa käsiteltiin kuumalla vesihöyryllä, jolloin se hajosi glyseroliksi ja rasvahapoiksi.

1800-luvun lopulta alkaen koneita otettiin käyttöön saippuan valmistuksessa. Kehitettiin saippuanleikkauskone. Saippuan leikkaaminen käsin oli vaivalloista. Apuna käytettiin metallilankaa, joka painettiin saippuantangon läpi. Toinen keksintö oli kylmäpuristin. Ennen kylmäpuristimen käyttöä saippuamassan jäähtyminen kesti 2 - 3 viikkoa, uuden puristimen avulla saippuamassa saatiin käyttöön seuraavana päivänä. Saippuan valmistusaika lyheni oleellisesti. Kemian ja teknologian kehitys siis helpottivat huomattavasti saippuan valmistusta.

Kuva: Marja Happonen ja Riitta Hietala

Saippua on ensimmäisiä tuotteita, joita alettiin markkinoida. Englantilainen herra Lever pakkasi saippuansa pakettiin, antoi sille harkitun nimen ja alkoi mainostaa saippuaansa julistein ja lehti-ilmoituksin. Saippuan nimen tuli olla helppo ääntää ja muistaa, sen piti synnyttää myönteisiä mielleyhtymiä ja nimen tuli olla helppo kääntää muille kielille. Syntyi Sunlight saippua, jota on edelleen Suomessakin saatavilla.

1800-luvun lopulla alkanut eri tuotteiden massatuotanto helpotti useiden ihmisten elämää. Saippuan yleistyminen ja helposti pestävien alusasujen saanti vaikutti myös ihmisten terveyteen ja kohotti elinikää. Massatuotanto lisäsi hyvinvoinnin jakautumista. Tuli myös uusia miljonäärejä kuten Herra Lever, joka onnistui Sunlight `n markkinoinnissa erinomaisesti.

Takaisin