C-VITAMIINI

 

C-VITAMIININ HISTORIA JA KERIPUKKI 

Keripukki

Keripukki on C-vitamiinin puutteesta johtuva sairaus. Nykyään keripukkia ei enää esiinny Suomessa, mutta vielä 1800-luvulle asti se oli yleinen myös täällä erityisesti kevätpuolella talvea. Vuosisatojen ajan se onkin ollut merkittävä kuolinsyy joko suoraan tai epäsuorasti. Viimeksi keripukkia on esiintynyt Suomessa jatkosodan vuosina 1941-1944. Sodat, kuivuus, aliravitsemus ja muut poikkeusolot altistavatkin vielä tänä päivänä monissa maissa C-vitamiinin puutteeseen ja siten myös keripukkiin. Tällä hetkellä C-vitamiinin puute on ongelma erityisesti kehitysmaissa, joissa ruokaa ei ole riittävästi. Saatavilla oleva ruoka ei ole myöskään tarpeeksi monipuolista, sillä siitä puuttuvat mm. tuoreet kasvikset, hedelmät ja marjat, joista C-vitamiinia saadaan.

Keripukin oireita ovat mm. yleinen sairauden tunne, alakuloisuus ja voimattomuus. Myöhemmin niveliä alkaa särkeä, karvatuppien ympärillä esiintyy verenpurkaumia ja ihon väri saattaa kellertyä. Ikenet voivat turvota ja tulehtua sekä vuotaa helposti verta. Lopulta hampaat lähtevät. Verenpaine laskee, mikä aiheuttaa pyörtymistä. Loppuvaiheessa voi esiintyä myös oksentelua. Hoitamattomana keripukki johtaa lopulta kuolemaan.

On kuitenkin muistettava, että samantapaiset oireet, varsinkin yksittäin esiintyvinä, voivat liittyä myös moniin muihin sairauksiin. Jos tunnet olosi sairaaksi ja voimattomaksi, syynä on todennäköisesti jokin muu sairaus kuin keripukki!

 

C-vitamiinin löytyminen

Keripukkia parantava ja ehkäisevä tekijä, C-vitamiini, löytyi 1900-luvun alkupuolella.  Alla on lista C-vitamiiniin liittyvistä tärkeistä tapahtumista.

• 1907 Holst ja Frölich aiheuttivat marsuille keripukin.

• 1913 Holst ja  Frölich osoittivat, että keripukkia ehkäisevää vitamiinia on kasveissa ja antoivat sille nimen C-vitamiini. C-vitamiini on A- ja B-vitamiinien jälkeen kolmantena löydetty vitamiini. (amiini, vita -> elämää ylläpitävä amiini = vitamiini)

• 1928  Szent-Györgyi eristi C-vitamiinin useista kasvien osista ja lisämunuaisen kuorikerroksesta. Löytämäänsä ainetta hän nimitti hexuronic acid

•  1932  Szent-Györgyi osoitti ruokintakokeilla, että hänen löytämänsä aine oli antiskorbuuttinen eli keripukkia ehkäisevä.

• 1932 King ja Waugh eristivät sitruunamehusta antiskorbuuttisen aineen ja osoittivat sen olevan sama kuin hexuronic acid.

•  1932 Haworth ja King keksivät toisistaan tietämättä C-vitamiinin kemiallisen rakenteen.

Edellisten tulosten jälkeen C-vitamiinin kemialliseksi nimeksi otettiin ascorbic acid eli askorbiinihappo.

• 1933 Reichstein, Haworth ja Hirst syntetisoivat askorbiinihapon.

• 1936 C-vitamiinin teollinen valmistus alkoi.

• 1937 Haworth ja Szent-Györgyi saivat Nobelin palkinnon C-vitamiinitutkimuksistaan.

 

Keripukin historiaa

Keripukki on yksi vanhimmista ihmisen tiedossa olleista sairauksista ja siitä on taudinkuvauksia jo Antiikin Kreikan ajoilta (Hippokrates n. 400 eaa.), vaikka tautia ei tuolloin vielä keripukki nimellä tunnettukaan. Keripukkia esiintyi erityisesti merimiesten ja pyhiinvaeltajien keskuudessa sekä sotien aikana niin sotilailla kuin siviileilläkin. Myös rauhan aikana keripukki oli yleinen erityisesti poikkeusoloissa, jolloin riittävän ja monipuolisen ravinnon saanti oli vaikeutunut.

Pohjoismaissa ja etenkin niiden pohjoisimmissa osissa keripukki oli yleinen tauti aina 1800-luvun lopulle asti erityisesti kevät talvella. Keripukki on ollut todennäköisesti myös syynä ns. kevätväsymykseen.

Keripukin syy selvisi 1700-luvulla, jolloin huomattiin tuoreiden kasvisten ja hedelmien saannin tärkeys keripukin ehkäisyssä ja hoidossa. Kuitenkin vielä 1800-luvulla keripukin syistä oltiin varsin erimielisiä. Syiksi katsottiin mm. elinvoiman heikkeneminen, kylmä ja kostea ilmasto, vaikeasti sulavat ja suolaiset ruuat, pilaantuneet ruokatavarat, tuoreiden kasvisten puute, erilaiset tulehdukset, pitkäaikainen masennus ja liikunnan puute.

Elias Lönnrot (1802-1884) kirjoitti vuonna 1856 kirjassaan Suomalaisen Talonpojan Koti-Lääkäri: ”Kerpunkki, keripukki. … Alkunsa saapi tauti kylmästä, nuoskiasta, saastaisesta ilmasta; näkylästä [raskaasta, huonosti sulavasta], suolaisesta ruuasta; laiskuudesta ja tyhmyydestä. Meriwäki liiatenki on tämän taudin alainen.”

Monille tiedemiehille asian ymmärtämisessä vaikeaa ja jopa mahdotonta oli se, että jokin sairaus ei johtunutkaan myrkystä tai muusta elimistöön tulevasta haitallisesta aineesta, vaan jonkin ravinnon mukana yleensä saatavan aineen puutteesta.

Keripukin hoito

Keripukin oireiden hoitoon (mm. suun märkimiseen) on kautta aikojen eri maissa käytetty mm. erilaisia heiniä, juureksia, kuusenhavuja ja niistä valmistettuja rohtoja, liemiä ja teetä. Suomessa käytettyjä kansanlääkkeitä ovat olleet mm. kuusen kärjistä keitetty vesi ja havuista tai marjoista valmistettu tee sekä ruoholaukka, suolaheinä, koivun mahla ja nuorista lehdistä valmistettu tee.      

Merkittävimmin keripukki on kuitenkin vaikuttanut merimiehiin, joista suuri osa on vuosisatojen kuluessa menehtynyt sen takia. Toisaalta merimiehet ovat olleet myös ratkaisevassa asemassa keripukin nujertamisessa keksiessään sitruunan ja appelsiinien syönnin ehkäisevän sekä parantavan keripukin.

James Lind - maailman ensimmäisten terveysvaikutteisten elintarvikkeiden keksijä

1716 - 1794 elänyttä brittiläisen laivaston upseeria James Lindiä saadaan kiittää merkittävistä tutkimuksista ja havainnoista keripukin suhteen sekä ehkä maailman ensimmäisten terveysvaikutteisten elintarvikkeiden keksimisestä. Hän havaitsi, että keripukki tappoi merimiehiä vain pitkillä merimatkoilla ja että  merimiesten kuolleisuus vaihteli sen mukaan mitä reittiä laiva oli purjehtinut. Selvittäessään, missä laivat täydensivät  ruokavarastojaan ja minkä alusten miehistöt parhaiten selvisivät hengissä, hän havaitsi, että etelään matkaavien alusten miehistöt kärsivät muita vähemmän keripukista. He söivät tavallista enemmän hedelmiä.

Eräällä purjehdusmatkallaan vuonna 1747 Lind teki laivan miehistölle ruokavaliokokeen, jossa sairastuneet merimiehet jaettiin kahteen ryhmään. Toinen ryhmä sai syödä samaa ruokaa kuin mitä muukin miehistö, mutta toiselle ryhmälle hän antoi  ruuaksi kaksi appelsiinia ja sitruunan joka päivä. Tavanomaista ruokaa syöneistä osa kuoli hyvin nopeasti, mutta sitrushedelmiä syöneiden potilaiden tila koheni muutamassa päivässä. Tästä Lind päätteli, että keripukki ei ole tarttuva sairaus tai ammattitauti, vaan se johtuu tietyn ravinnon puutteesta. Tämän havainnon jälkeen appelsiini- ja sitruunamehu otettiin pikku hiljaa merimiesten ruokavalioon ja vuonna 1795 päivittäinen sitruunamehuannos määrättiin pakolliseksi Englannin laivastossa. Tämän seurauksena keripukin esiintyminen loppui täysin heidän keskuudessaan.

Pohjoismaissa merimiesten keripukki harvinaistui, kun pitkille merimatkoille otettiin mukaan säilöttyä puolukkaa. Mantereella ja varsinkin Pohjoismaiden pohjoisosissa esiintyneitä kevättalven keripukkitapauksia parannettiin lisäämällä potilaiden ruokavalioon perunoita ja lakkoja. Tällä ruokavalion muutokset potilaat toipuivat jo viikossa. Myöhemmin lakka onkin osoittautunut ”Pohjolan appelsiiniksi” suuren C-vitamiinipitoisuutensa ansiosta.