Mitä voi värjätä?
Osaisimmeko elää maailmassa, jossa ei vaatteissa ja kankaissa olisi enää lainkaan värejä? Kesän muotivärejä ei enää arvuuteltaisi, eikä harmaata sohvaa piristäisi pirtsakka tyyny. Luultavimmin aika nopeasti pieni radikaaliryhmä keksisi värjätä vaatteitaan luonnonväreillä omassa kotikeittiössä ja tapa leviäisi nopeasti trendiksi, joka aloittaisi taas kankaiden teollisen värjäyksen värien kysynnän kasvaessa. Entä jos... trendibongarit ja maailman muotigurut pistettäisiin polvilleen säätämällä laki pelkän luonnon värisen kankaan käytöstä vaatteissa ja kankaissa?
Kankaita ja lankoja on värjätty niin kauan kuin on osattu valmistaa tekstiilejä. Historian saatossa värien avulla on useampaankin kertaan osoitettu muille arvoasemaa ja paremmuutta. Värjäykseen pääasiallisesti käytettiin kasveja ja niiden väriaineita aina 1800-luvun lopulle asti. Ensimmäisen synteettisen värin sai aikaiseksi herra Henry Perkin yrittäessä löytää malariaan lääkettä, mutta sattuikin mullistamaan kemianteollisuuden värien osalta värillä nimeltä malva. Synteettisten väriaineiden suosio kasvoi, koska väreistä saatiin tasaisempia ja kirkkaampia. Nykyisin synteettisiä väriaineita on saatavilla 7000- 8000 erilaista. Yli puolet synteettisistä väriaineista on atsovärejä, jotka ovat yleensä vaarattomia, mutta saattavat aiheuttaa yliherkkyyttä. Synteettiset väriaineet voivat sisältää myös raskasmetalleja, mutta niiden käyttöä on rajoitettu ankarasti.
Välillä melkein unohduksiin jäänyt kasvivärjäys on pysynyt elossa käsityöläisten ja harrastajien ansiosta. Tällä hetkellä kasvivärien kehittämiseen panostetaan taas ja ekologisesti kestävämpien värien tuottamisesta ollaan hyvin kiinnostuneita.
Mitä voi värjätä kasviväreillä?
Kasvivärit kiinnittyvät yleisesti luonnon kuituihin, kuten villaan, silkkiin, puuvillaan, pellavaan, nahkaan ja puuhun. Helpoin on värjätä lankoja, koska niitä mahtuu värjäämään suuressa kattilassa. Villaan värit tarttuvat parhaiten. Mutta miksi sitten värit tarttuvat villaan paremmin kuin esimerkiksi puuvillaan?
Villakuidulla on suomuinen rakenne ja suomujen alta paljastuu kaikille eläinkuiduille ominainen proteiini, keratiini. Ihmisten hiukset ja kynnet rakentuvat keratiinista. Keratiinissa on aminoryhmiä, jotka sitovat hyvin kasvivärien värimolekyylejä. Puuvilla ja pellava ovat sen sijaan kasveista saatuja kuituja ja rakentuvat selluloosasta, pitkästä sokerimolekyyliketjusta.
Selluloosassa ei ole aminoryhmiä, vaan hydroksyyliryhmiä jotka sitovat värejä heikommin kuin aminoryhmät. Selluloosakuituiset langat onkin käsiteltävä kemiallisilla aineilla ennen kuin väri saadaan pysymään kuidussa haalistumatta.
Puretus
Puretuksen tarkoitus on saada mahdollisimman monet värimolekyylit tarttumaan kiinni kuituihin mahdollisimman tiukasti. Edellä mainittu puuvilla tarvitsee puretuksen, jotta selluloosakuitu jaksaisi pidätellä värejä. Kaliumaluminiumsulfaatti eli aluna on yleisesti käytetty puretusaine luonnonkuiduille. Aluna on vesiliukoinen ja toimii niin, että alunan alumiiniin liittyy kolme hydroksyyliryhmää ja yksi niistä takertuu kuituun ja kaksi jää odottamaan värimolekyylejä. Liekokasvit sisältävät alunaa ja puretus voidaan tehdä myös niitä käyttämällä.
Usein alunan kanssa käytetään viinikiveä, joka on viinihapon hapan kaliumsuola. Se auttaa alunaa asettumaan tasaisemmin, joten värikin asettuu tasaisemmin kuidun pintaan.
Samanlainen kuin aluna, mutta vielä paremmin värejä pidättävättävä puretusaine on tinasuola eli tinakloridi. Kun alunassa on kaksi hydroksidiryhmää odottamassa värimolekyylejä, niin tinasuolaan muodostuu kolme paikkaa värimolekyyleille. Tinaklodiri liukenee vain happamaan veteen, joten veteen on lisättävä esimerkiksi viinikiveä ennen tinakloridia.
Yksi vanhoista ja vahingossa keksityistä puretusaineista on ferrosulfaatti. Ennen värjäykset tehtiin suurissa rautapadoissa, joista irtosi rautaa värjäysveteen ja se kiinnitti värit paremmin lankoihin. Rauta tummentaa sävyjä ja muodostaa kolmen hydroksyyliryhmän kanssa mustan värin.
Värejä
Tekstiilivärjäykseen käytettävät kasveista saatavat värit ovat suhteellisen suuria orgaanisia molekyylejä. Molekyylit sisältävät hiiltä(C), vetyä (H), happea (O) ja joskus typpeä (N). Vihreissä kasveissa on keltaisia värejä, mutta et voi havaita niitä ennen kuin lehdet alkavat kuihtua. Jokainen kasvi ei kuitenkaan värjää lankoja keltaiseksi, vaan kasveissa olevien värien täytyy olla vesiliukoisia.
Tiedät kuinka esimerkiksi porkkanaa syödessä kädet värjäytyvät keltaisiksi, mutta juuri tämä väri on sellainen
joka ei tartu kuituihin. Väri on nimeltään karotenoidi. Se ei liukene veteen vaan on rasvaliukoinen molekyyli ja sitä ei pystytä käyttämään kasvivärjäykseen.
Hyviä keltaista värejä sisältäviä kasveja ovat mm. pietaryrtti, koivu(lehdet), kanerva, sianpuolukka, suopursu ja apila(lehdet). Näiden kasvien värimolekyyleistä saa voimakkaampaa ja kestävämpää keltaista väriä. Nämä kasvit sisältävät luteoliinia. Eri puretuksilla taas saa aikaan eri sävyjä, kuten rautapuretuksella ruskeaa.
Punaisen värin aikaan saavat erilaiset antrokinonivärit. Antrokinonivärejä on kasveissa, jäkälissä, sienissä ja hyönteisissä. Ennen hyvin tärkeitä punaisen värin antajia olivat kokenilli- ja kermeskilpikirvat. Näistä saatavaa kokenillia ja kermestä on yhä saatavilla. Kokenillista saa happamassa liuoksessa punaista ja emäksisessä violettia. Monet matarakasvi-heimoon ja paatsamiin kuuluvat kasvit sisältävät antrokinoni-värejä. Tärkein punaisen värin kasvi on värimatara, jonka juurista saadaan juuri punaista väriainetta, krappia. Värimatara kasvaa luonnonvaraisena Turkissa. Suomessa löydettävistä matarakasvien juurista löytyy myös antrokinonivärejä, mutta ei läheskään yhtä paljon kuin värimataran juurista. Ahomataraa, paimenmataraa tai keltamataran juuria täytyy käyttää puolet enemmän voimakkaan punaisen aikaan saamiseksi.
Antrokinoni-värit ovat suosittuja voimakkaan värin ja hyvän kestävyyden takia. Veriseitikki ja verihelttaseitikki sisältävät dermokybiini nimistä antrokinonia ja saavat aikaan hyvän punaisen värin lankoihin ilman puretusta.
Oletko kuullut puhuttavan indigon sinisestä esimerkiksi farkkujen yhteydessä? Alunperin sitä ollaan saatu indigokasvista tai euroopassa esiintyvästä morsingosta. Tosin nykyisin farkut värjätään öljyteollisuuden tuottamalla indigolla. Indigon väriaine on indoksyyli, joka hapettuu ilman hapen kanssa indigotiiniksi, ja on väriltään voimakkaan sinistä. Indigovärin valmistamiseen on ihan oma menetelmänsä nimeltään kyyppivärjäys.
Sinistä väriä on myös monissa meille tutuissa marjoissa, kuten mustikassa, variksen marjoissa ja karhunvatukoissa ja väri niissä on nimeltään syanidiini. Tämä väri ei ole kuitenkaan kovin kestävä, joten sitä ei käytetä yleisesti kasvivärjäyksessä.
Vaikka ympäristömme näyttää olevan täynnä vihreitä kasveja on värjäyksen kannalta kasveissa oleva klorofylli eli lehtivihreä liian pysymätöntä. Ennen vihreää tehtiin värjäämällä ensiksi langat siniseksi, jonka jälkeen ne vielä värjättiin keltaisella. Suoraan vihreää väriä saadaan kuitenkin sienestä nimeltä samettijalka. Sen sisältämä värimolekyyli on antromentiini ja se antaa voimakkaan oliivinvihreän värin rautapuretuksella. Myös osa keltaista väriä sisältävistä kasveista muuttuvat vihreän suuntaan rautapuretuksella.
