Ensimmäiset ripsivärin käyttäjät ovat olleet Pohjois-Afrikassa sijaitsevan Mascara-kylän alkuasukkaat, jotka ovat suojanneet silmiään kirkkaalta auringolta tököttämällä tummaa savea ripsiinsä ja luomiinsa. Heiltä tapa levisi muinaiseen Egyptiin ja Lähi-Itään. Faaraot ja papittaret eivät silti suinkaan töhrineet liejua silmiinsä, vaan rajasivat ne mustalla kohlilla. Kohl-tahnaa saatiin sekoittamalla mustaa jauhetta mehiläisvahaan tai pähkinäöljyyn. Mustan lähteitä oli monta, ja niitä käytettiin saatavuuden ja ostajan varallisuuden mukaan: antimoni, magnesiumoksidi, lyijy, kuparioksidi, rautaoksidi, kuparivihreä, ruskea okra, noki ja hiili olivat vaihtoehtoja. Mustien silmänympärysten lisäksi egyptiläiset maalasivat silmäluomensa vihreiksi malakiitista jauhetulla seoksella. Malakiitti sisältää kuparia, josta vihreä väri johtuu. Silmien ehostusta ei tehty pelkästään kauneuden takia, vaan aineet pitivät myös ärsyttävät kärpäset loitolla. Puuterikin keksittiin Egyptissä. Myös Kleopatra käytti kasvoihinsa valkoiseksi maaväriksi kutsuttua kaoliinin, liidun ja kalkin seosta.
Kreikka ja Rooma
”Meikkaaminen” siirtyi aikanaan antiikin Kreikkaan ja Roomaan. Sielläkin naiset käyttivät kohlia sekä silmien että kulmakarvojen korostamiseen. Lisäksi varakkaat valkaisivat kasvonsa lyijystä tehtävällä hohtavan valkoisella voiteella. Ikävä kyllä lyijy on raskasmetalli ja liian suurina annoksina hyvin myrkyllistä. Kaunottarien iho kärsi verenmyrkytyksestä, minkä takia he käyttivät entistä suurempia määriä lyijynvalkoista kasvojensa peittämiseen! Kesti vuosisatoja, ennen kuin lääkärit saivat viimein todistettua lyijyn myrkyllisyyden ja voiteen käyttö lakkasi. Valkoisen lähteenä käytettiin myös liitu-, kipsi- ja papujauhoa. Köyhimmät neidot käyttivät lyijyn sijasta vehnäjauhoa, mikä varmasti oli paljon terveellisempää, vaikkei ehkä kovin kaunista.
Poskien ja huulien punaamiseen käytettiin punaväriä, jota eristettiin levistä, silkkiäismarjoista ja alkannajuuresta tai raastettiin punaliidusta. Punaväriä saatiin myös Espanjan kaivoksista sinooperina, eli elohopeasulfidina. Elohopeakaan ei ole järin terveellistä, mutta lääkärien neuvoista huolimatta sitäkin käytettiin kauneuden tavoitteluun lähes tuhatviisisataa vuotta. Samoja värejä käytettiin yhä keskiajalla, mutta silloin punavärinä käytettiin lähes yksinomaan kaivoksista saatavaa sinooperia. Vähitellen alkemistit alkoivat oppia miten sinooperia voitiin valmistaa keinotekoisesti rikistä ja elohopeasta.
Keskiajan ihanteet
Kemian tuntemus antoi siis keinot sekä poskien valkaisuun että punaamiseen, mutta kunkin aikakauden kauneusihanteet sanelivat käytön. Keskiajalla, 500-1500 jKr, ylhäiset naiset halusivat vaikuttaa eteerisiltä ja ylimaallisilta, joten he valkaisivat kasvonsa, kaulansa ja kätensä. Vain prostituoidut punasivat poskensa. Vuoden 1500 jälkeen uskonnollisuutta ei enää pidetty tavoiteltavana joten kauneusihannekin muuttui. Uudella ajalla kasvojen valkaisun tarkoituksena oli osoittaa, että nainen oli niin rikas ettei hänen tarvinnut tehdä työtä ulkona auringon paahteessa. Aateliset alkoivat myös punata poskiaan ja miehet alkoivat käyttää kosmetiikkaa yhtä paljon kuin naisetkin. Punaista sen ajan poskipuniin saatiin paitsi maasta ja kaivoksista, myös Coccus cacti -kilpikirvasta. Kirvoista eristettävää punaväriä sanottiin kokenilliksi tai karmiiniksi. Voit kuvitella että se oli melko kallista!
Keskiajalla kosmetiikan käytön tuli siis näkyä, joissain hoveissa se oli jopa pakollista. Poliittisen maailmantilanteen muuttuessa 1800-luvun taitteessa myös meikkien käyttö muuttui. Meikkaaminen ei enää saanut näkyä, se tuli tehdä salassa. Kulmakarvojen ja ripsien tummentamiseen käytettiin tervan, pihkan, liiman ja noen sekoitusta. 1704 keksitty Preussin sininen tuli nyt tarpeeseen, sillä korostaakseen ihonsa kuulautta ja pakkelin puutetta neidot piirsivät verisuonensa keinotekoisesti näkyviin sekoittamalla Preussin sinistä talkkipastaan. Punaväriä käytettiin yhä huuliin ja poskiin, mutta lopputuloksesta ei saanut erottua, että sen saavuttamiseksi oli käytetty meikkiä. Epätoivoisemmat söivät paljon punajuurta tai punaisia marjoja, uuttivat väriä kukkien terälehdistä, hankasivat huuliaan kostutetulla, punaisella paperilla tai pureskelivat huuliaan saadakseen ne punertamaan.
Kohti nykyaikaa
Sama näkymättömän meikkaamisen ihanne on vielä nykyäänkin voimissaan. Tosin 1900-luvulta lähtien on kuitenkin ollut muodikasta olla ruskettunut ja muutenkin terveen ja verevän näköinen. Meidän aikanammehan juuri rusketus on merkki vauraudesta, siitä ettei tarvitse koko päivää tehdä töitä sisätiloissa vaan on rahaa ja aikaa ulkoiluun ja matkailuun. Aluksi itseruskettavien aineiden pigmentit saatiin kasveista: hamamelista, tammen kuoresta ja rätvänästä. Toisen maailman sodan jäkeisessä sukkapulassa naiset värjäsivät jalkojaan kastanjavedellä, jotta näyttäisi kuin heillä olisi ruskeat sukkahousut.
Hennaa, eli Lawsonia inermis-pensaasta saatavaa ruskeaa väriainetta on käytetty Intiassa iät ja ajat. Morsiamen käsien koristelu hennatahnalla on yhä yleistä siellä. Länsimaissa hennaa on alettu käyttää nopeasti pois kuluviin hennatatuiointeihin ja hiusten värjäämiseen. Henna on ollut niin suosittua, että epärehelliset yrittäjät ovat yrittäneet menestyä myymällä mustaa hennaa, johon on lisätty keinotekoista mustaa väriainetta. Ikävä kyllä tämä synteettinen väriaine voi aiheuttaa syöpää, minkä takia koko hennan myymisen laillisuus on nyt vaakalaudalla.
Kuten huomaat, jo antiikin ajoista lähtien kosmetiikan alalla ovat pyörineet isot rahat. Kehityskin on ollut huimaa. Enää ei ole puhettakaan, että ihoa valkaistaisiin lyijyllä. Suunnilleen 1800-luvulta lähtien kemian osaamisen kehitys on ollut huimaa, ja kosmetiikka on kehittynyt muiden talouden alojen tavoin. 1900-luvun alussa kosmetiikkaa alettiin valmistaa teollisessa mittakaavassa ja mainostaa sen mukaisesti. 1700-luvun lopusta alkaen on keksitty lukuisia tapoja valmistaa erilaisia keinotekoisia väriaineita, sekä niihin sekoitettavia sidosaineita. Nykyajan meikit koostuvat lähes kokonaan synteettisistä aineista. Esimerkiksi puuterin valkoinen pigmentti voi olla magnesiumsilikaattia, sinkkistearaattia tai titaanioksidia.
