Muita aineita

RAVINTEET
Typpi, fosfori fosfaattina ja pii silikaattina ovat meriveden tärkeimmät ravinteet. Ravinteiden määrä vaikuttaa meren perustuottajien (levien) kasvuun ja levät puolestaan ovat eläinplanktoneiden sekä kalojen ravintoa. Vaikka ravinteet näin ovat välttämättömiä meren ekosysteemille, aiheuttaa liian suuri ravinnemäärä rehevöitymistä. Rehevöityneillä alueilla ravinteen saannin määrä ei rajoita levien kasvua normaalisti.

TYPPI
Typpeä joutuu mereen maaperästä, esim. peltojen typpilannoituksesta ja ilmasta.

FOSFORI
Luonnossa fosfori esiintyy pääasiassa ortofosfaattina PO₄^3-. Maaperässä sitä löytyy useissa mineraaleissa niukkaliukoisina kalsiumfosfaattina, alumiini- ja rautafosfaatteina sekä orgaanisina yhdisteinä. Ilmakehästä fosforia saadaan vähän , sillä sitä on ilmassa vain pölyyn sitoutuneina fosfaatteina. Fosfaatit ovat yleensä niukkaliukoisia. Merivedessä fosfaatti toimii tehokkaana ravinteena, joka kuluu tavallisesti nopeasti loppuun pintakerroksessa. Sedimentteihin asti sitä vajoaa varsinkin hapettavissa olosuhteissa ferrifosfaattina ja ferrihydroksidi-fosfaattikompleksina hiukkasmateriaalin mukana. Pintakerroksessa suurin osa fosforista on sitoutuneena liuenneeseen orgaaniseen materiaaliin, mutta syvävedessä lähes kaikki fosfori on epäorgaanisena fosfaattina.

PII
Vesiympäristössä pii esiintyy yleensä muodossa Si(OH)₄ tai sen alkalisuolana NaH₃SiO₄. Vesieliöt käyttävät piitä tukirakenteissaan. Kun nämä eliöt hajoavat liukenee pii nopeasti takaisin veteen, mistä eliöt käyttävät sen taas uudelleen. Ennen lopullista poistumistaan sedimentteihin pii käytetään useampia kertoja. Koska pii on yksi maapallon yleisimmistä alkuaineista, huuhtoutuu sitä maaperästä jatkuvasti vesistöihin. Pääosa meriveden piistä on epäorgaanisessa muodossa, silikaattina ja sen pitoisuudet vaihtelevat voimakkaasti syvyyssuunnassa sekä alueittain.

ALKUAINEET - YMPÄRISTÖMYRKYT
Isoina määrinä myös hyödylliset hivenaineet voivat olla vaarallisia myrkkyjä.

Elohopea (Hg): sitä esiintyy luonnossa useissa kivilaaduissa ja sitä vapautuu ympäristöön mm. vulkaanisen toiminnan seurauksena. Erittäin toksiset ovat orgaaniset Hg-yhdisteet (esim. H₃CHgCl) sekä mm. HgCl₂. Hg kerääntyy vesieliöihin ja rikastuu ravintoketjussa.
Lyijy (Pb): esiintyy luonnossa erilaisissa mineraaleissa. Suurin päästölähde on ollut lyijyllisen bensiinin käyttö. Kaikki lyijy-yhdisteet ovat myrkyllisiä. Lyijy kerääntyy aluksi maksaan ja munuaisiin ja tämän jälkeen luukudoksiin (syrjäyttäen kalsiumia). Lyijy aiheuttaa hermostollisia oireita. Se voi myös kerääntyä ravintoketjussa.
Arseeni (As): esiintyy luonnossa sulfidimalmien yhteydessä. Arseenia käytettään mm. hyönteismyrkkynä ja puunkyllästeissä. Arseeni aiheuttaa iho- ja verisairauksia sekä syöpää.
Nikkeli (Ni): esiintyy maakuoressa lähinnä sulfidi- ja oksidimalmeina. Esim. happosateet lisäävät merkittävästi Ni kiertoa. Nikkeli on karsinogeeni ja allergeeni.
Kupari (Cu): kuparin kulkeutumiseen maaperästä vaikuttavat mm. happamoituminen, maaperän pH, rapautuminen sekä orgaanisen aineksen määrä. Kuparin suuret pitoisuudet aiheuttavat ruuansulatuselimistön vaivoja sekä aivo-, munuais- ja maksavaurioita. Kupari on myös hyvin toksinen maaperän mikroeliöille.
Kadmium (Cd): kadmium on luonnossa melko harvinainen metalli. Sitä esiintyy sinkkimalmeissa. Ihmistoiminnan seurauksena siitä on tullut yksi myrkyllisimmistä metalleista ympäristössä. Kadmium on karsinogeeni ja se aiheuttaa myös munuaisvaurioita.

Takaisin