Koboltin historia

 

Kobolttia sisältäviä mineraaleja on käytetty lasin siniseksi värjäämiseen jo muinaisessa Egyptissä ja Mesopotamiassa. Vanhin tunnettu koboltilla värjätty koriste-esine on Azerbaidzanista löydetty koboltinsinisistä lasihelmistä valmistettu (noin vuonna 2250 eKr.) kaulakoru.

Mutta varsinaisen alkuaineen löysi ruotsalainen kemisti Georg Brandt (1694-1768) vuonna 1735. Brandt ei saanut aivan puhdasta alkuainetta valmistettua. Puhdasta kobolttia saatiin vasta 1900-luvulla.

Koboltin nimi tulee saksan kielisestä sanasta ”kobald”, joka tarkoittaa pahaa henkeä, peikkoa tai vuorenhaltijaa. Keskiajalla kaivosmiehet olivat hyvin taikauskoista väkeä. Kun kaivoksessa hopeamalmin tilalla oli joskus arvotonta ja jopa myrkyllistä kobolttiarsenidimalmia, uskoivat kaivosmiehet, että ilkeät koboltit olivat maan alla varastaneet arvokkaan hopeamalmin ja jättäneet tilalle arvotonta kiveä. Vasta vuonna 1540 keksittiin, että tämä arvoton kivi toimi väriaineena.

 

 

Vielä 1800-luvun lopulla koko koboltin tuotanto oli lasi- ja keramiikkateollisuuden käyttämää kobolttioksidia tai -silikaattia. Vasta 1920-luvulla metallisen koboltin ja sen seosten käyttö alkoi lisääntyä. Aikaisemmin keksittyjen koboltti-kromi-seosten ja kobolttipitoisten terästen käyttökohteita tuli lisää ja keksittiin kovametalli. Seuraavalla vuosikymmenellä keksittiin mm. kobolttikatalyytit.

Nykyään koboltin suurimpia käyttökohteita ovat erilaiset korkeita lämpötiloja kestävät koboltti-kromi- ja nikkeli-koboltti-kromi-superseokset. Näitä käytetään esimerkiksi lentokoneiden suihkumoottoreissa. Yksi suurimpia kasvavia koboltin käyttökohteita on ladattavat paristot.